Kaikki kotona -lähetys puhui uskosta ja uskonnoista. Miksi joku vaihtaa uskontoaan? Miksi usko vaatii uskonnon säännöt ja kaavat ympärilleen? Polina Shumilova teki pari vuotta sitten päätöksen vaihtaa uskontoa. Alunperin hän oli ortodoksi ja kääntyi islamin uskoon. Antti Kuhlberg siirtyi perinteisestä evankelis-luterilaisuudesta roomalaiskatolisen kirkon huomaan. Toimittajana Paula Jokimies.

Kaikki kotona -lähetyksessä vieraina olivat palkitun rikossarja Sorjosen käsikirjoittaja Miikko Oikkonen ja pitkän linjan dekkarikirjailija, toimittaja Jarkko Sipilä. Miikko Oikkonen kertoo Sorjosen käsikirjoittajien kahlanneen läpi aitoja rikoksia kirjoitusvaiheessa. - Kun aloin suunnitella Sorjosen tarinaa, yksi lähtökohta oli Eveliina Lappalaisen surma Imatralla. Seurasin tarkasti poliisin toimet aina ratkaisuvaiheeseen saakka, vaikka kyseinen rikos ei lopulta päätynytkään sarjaan. - Murhamysteeri on kautta historian ollut yksi kiehtovimmista keinoista koukuttaa lukija tai katsoja seuraamaan tarinaa. Dramatisoimalla ja muuttamalla tositapahtumia fakta muuttuu fiktioksi. Kaiken fiktion täytyy jollakin muotoa peilata todellisuuteen. Jarkko Sipilä arvioi suomalaisen rikoskirjallisuuden olevan kohtuullisen realistista esim. ruotsalaiseen verrattuna. - Siellä tuntuu olevan tyylinä se, että pitää aina entistä hirveämmällä tavalla tappaa ihminen. Jos joku keittää uhrin ensin öljyssä, niin seuraavan pitää keittää öljyssä ja lisäksi repiä ruumiinosat irti. Jälkeen tuleva pistää entistä paremmaksi, syöttämällä ruumiinosat edelleen korpeille. Rikoskirjallisuudella ja -sarjoilla peilataan yhteiskuntaa kuvailee Jarkko Sipilä. - Monet ilmiöt esim. ahneus voimistuu rikoskirjallisuudessa kymmenkertaiseksi verratuna tavalliseen elämään. Kirjallisuuden ja sarjojen avulla pystymme näkemään, mitä yhteiskunnassa tapahtuu. - Joskus rikos voi olla hyvinkin pienessä roolissa, mutta sitä tarvitaan fiktiossa jännitteen luomiseen. Tosielämässä rikos on ratkaisumalli jollekin riidalle, joka on käyty aikaisemmin. Sorjonen -sarjaa lähdettiin luomaan niin, että rikosten pitää peilautua jotenkin KRP:n huippututkijaan Kari Sorjoseen ja hänen perheeseen, selvittää Miikko Oikkonen. - Vaikka rikosjuoni on hyvä tarinankerronnan koukutuskeino, niin ihmiset kyllä kiinnostuvat sarjan hahmoista ja päähenkilöistä. Rikos toimii peilinä, joka kuvastaa päähenkilöistä aina jotain uutta. Murhamysteerien ystäville tiedoksi, että Jarkko Sipilällä on pöytälaatikkoon kirjoitettuna jo sata liuskaa uutta dekkaria ja Miikko Oikkonen viimeistelee Sorjosen uutta tuotantokautta.

Kaikki kotona -lähetyksessä vieraina oli kaksi selviytyjää, jotka ovat opetelleet elämään vakavan sairauden kanssa. Rintasyövän kanssa kamppaillut juontaja, ex-missi Heidi Sohlberg ja elinsiirtourheilija Risto Aholainen, jonka sairaus on kystinen fibroosi. Mistä sairauden ensijärkytyksen jälkeen saa kerättyä voimaa sairastamiseen saati toipumiseen? Ja tulevaisuus - uskaltaako sitä edes suunnitella? Tunsin kyllä elämän pettäneen minut, kun rintasyöpädiagnoosi varmistui, kertoo Heidi Sohlberg. - Kauan en tässä tunteessa vellonut, vaan nopeasti sain taistelutahtoni nousuun. Mietin myös, että käykö minulle kuin äidilleni, joka kuoli 38-vuotiaana syöpään. Tunteiden vuoristoradalla kysymyksiä sinkoili mieleeni. Miksi juuri minä? Miksi elämä kohtelee perhettäni näin? Risto Aholainen ei missään vaihessa ole kokenut elämän pettäneen. - Ehkä siksi, että sairaus on minulla aina ollut. Kun olin tosi huonona, tietysti tunsin myös ahdistusta. Pikaisesti kuitenkin aloin miettiä, että ei J...lauta! Tähän ei nyt jäädä makaamaan, happiletkut mukaan vaan, ja koiran kanssa lenkille. Sisulla ja ärripurri-meinigillä mennään elämässä eteenpäin, eikä heitetä hanskoja tiskiin vakuuttavat Heidi ja Risto. Heidi iloitsee jälkikasvusta, joka tuo voimaa ja energiaa huononakin päivänä. - Kun lapset tulevat vierelle elämäniloa pursuvina, väkisinkin tsemppaan itseni mielen alhosta ylös. Loppujen lopuksi elämä on ihan kivvaa, sanoo Risto lupsakkaasti savolaisittain. Kaikki kotona -lähetyksen toimittajina olivat Paula Jokimies ja Sanna Pirkkalainen.

Vuodenvaihde on ärsyttävää aikaa. Pitäisi ottaa itseä niskasta kiinni ja parantaa kaikki huonot tavat, aloittaa liuta uusia aktiviteetteja ja osoittaa olevansa kunnon ihminen. Onko ihan pakko, jos ei vaan tahdo? Miksi keskitymme kiloihin ja sentteihin, emmekä puhu siitä miltä tuntuu? Eikö se ole luotettava mittari? Jos kokee voivansa hyvin, niin onko järkeä vahtia mittoja? Vai onko se tie suureen itsepetokseen? Itsensä ja kroppansa hyväksymisestä puhuttiin Kaikki kotona-lähetyksessä Vaakakapinan käynnistäjä Jenny Lehtisen ja ravitsemusasiantuntija Patrik Borgin kanssa. Toimittajina Paula Jokimies ja Sanna Pirkkalainen.

Työurien piteneminen pistää miettimään, josko vielä vaihtaisi alaa. Miten uskaltaa luopua tutusta ja turvallisesta työstä? Onko raha ainut motivaattori, joka potkii työelämässä eteenpäin? Kaikki kotona -lähetyksessä vieraina toimittajasta kätilöksi opiskellut Laura Kosonen ja laskentaekonomista metallipajayrittäjäksi ryhtynyt Taru Vuori. Keskustelussa mukana myös ammatinvaihdon kiemurat hyvin tunteva psykologi Päivi Kiviniemi Uudenmaan TE -toimistosta. Toimittajana Sanna Pirkkalainen.

Tässä alati julmistuvassa maailmassa, jossa kaikesta ja kaikilta leikataan, tarvitaan enemmän kuin koskaan pieniä arjen tekoja, jo siitä syntyy tunne välittämisestä. Siis siitä, että kukaan ei jää yksin. Kun yhteiskunta ei enää tue eikä auta, jää muista huolehtiminen meidän jokaisen vastuulle. Vapaaehtoistyö on yksi tapa huolehtia lähimmäisistä, eikä sen välttämättä tarvitse merkitä vuosien sitoutumista ja jatkuvaa myyjäisissä ja muissa tempauksissa juoksemista. Luovan välittämisen yhteisö Siskot ja Simot tarjoaa näpsäkän ja kaikille sopivan tavan touhuta eri ikäisten ihmisten kanssa ja levittää hyvää ympärilleen. Sanna Pirkkalainen kävi Nurmijärvellä kuokkimassa Siskojen ja Simojen neulontapiirissä, jossa tunnelma oli käsinkosketeltavan lämmin. Sannan juttukavereina olivat Nurmijärven Siskojen ja Simojen neulontatreffien primus motor Minna Hemming sekä valtakunnallisen toiminnan yhteisökoordinaattori Eero Väisänen.

Onnellinen, hyvä, itsenäinen vanhuus. Sitähän me kaikki haluaisimme. Mutta onko se itsenäisyyttä, jos asuu omassa kodissa, mutta ei pääse sängystä ylös? Onko hyvä vanhuus yhtä kuin se, ettei ole kenellekään vaivaksi? Ja voisiko onnellisuutta lisätä niinkin pienillä asioilla kuin lämmin ruoka ja ihmiskäden kosketus? Hyvä hoiva on mahdollista, uskovat Tampereen yliopiston sosiaalipolitiikan yliopistonlehtori Hanna-Kaisa Hoppania ja Helsingin yliopiston sosiaalitieteiden laitoksen sosiologian apulaisprofessori Lena Näre. He kuuluvat hoivatutkijoiden muodostamaan Viva -kollektiiviin, joka on kirjoittanut kirjan Hoivan arvoiset. Toimittajana Paula Jokimies.

Suomeen mahtuu kerrallaan parituhatta julkkista. Tämä arvio pitänee kutinsa, koska sen esittäjä on Seiskan toimituspäällikkö Jari Peltomäki. Ja Seiska puolestaan on taho, jossa julkkiksia tehdään tai jossa heidät unohdetaan. Nykyisin erityisesti tosi-tv synnyttää julkkiksia sellaisella vauhdilla, että edes alan rautaisimmat ammattilaiset eivät tahdo perässä pysyä. Jari Peltomäki huokaa hieman haikeana entisten aikojen perään, jolloin julkisuuteen noustiin yleensä jonkin lahjakkuuden avulla ja jolloin julkkiksen tunsivat kaikki. Peltomäki käyttääkin tosi-tv –tähdistä termiä ”varttijulkut”, joka kuvastaa heidän julkisuudessa viettämänsä ajan pituutta. Myös sosiaalinen media on väline, jossa julkkikseksi haluavat voivat itse brändätä itsensä. Jari Peltomäki oli itsekin päätyä julkkikseksi, viihdettä rakastava mies on esiintyjä luonnostaan. Eri medioissa toimittajana uraa luonut mies on viihtynyt Seiskan leivissä jo parikymmentä vuotta ja katsoo, että viihde on hänen kutsumuksensa. Tosin iän myötä on mieleen hiipinyt kysymys, että jaksaako viihdeympyröissä pysyä vielä seuraavat parikymmentä vuotta.

Helsinkiläisen Haagan VPK:n päällikkö Valtteri Tervala on nukkunut VPK:n pihalla päiväunia jo vauvana. Palokuntalaisuus tulee hänelle verenperintönä, jo isänisä on ollut palokunnassa, ei tosin VPK:ssa. Mutta vapaapalokuntalaisia ovat Valtterin vanhemmat, serkut, sisarukset ja kummisetä. Ja jos on Valtteri vedellyt päiväuniaan VPK:n pihalla, niin nyt niin tekee myös Valtterin pieni tytär. Valtteri Tervala kertoo teini-iässä pohtineensa, kumpi vetää pidemmän korren, VPK vai jääkiekko. Mutta täysi-ikäiseksi tultuaan ja päästyään mukaan hälytystoimintaan, vei vapaapalokuntalaisuus mennessään. Nyt käytännössä koko hänen vapaa-aikansa menee VPK:n toiminnan parissa. Valtteri Tervala kertoo kokevansa vapaapalokuntalaisuutensa osittain jo velvollisuutenakin, kun on siihen pienestä pitäen kasvanut. Hän kuvaa kutsumustaan niin, että siitä ei pääse eroon eikä irti, mutta se myös motivoi ja antaa paljon. Ja Valtterille se on ollut myös portti palkkatyöhön. Hän toimii Suomen Pelastusalan Keskusjärjestössä järjestöpäällikkönä, tosin on juuri nyt vanhempainvapaalla toimestaan.

Nunna Elisabet on tehnyt pitkän mutkan maailmalla päätyäkseen lapsuudenkotinsa naapuriin kutsumustaan toteuttamaan. Pitkälti hänen ansiostaan kivenheiton päässä Helsingin rautatieasemasta on nykyisin ortodoksinen Jumalansynnyttäjän syntymän yhteisö ja kappeli. Citynunna myös toteuttaa kutsumustaan hieman toisin mitä yleensä kuvittelemme nunnien tekevän. Virka-aikaan hän on Valviran terveydenhuollon valvonnassa työskentelevä lääkintöneuvos Liisa Toppila. Aiemmin nunna Elisabet on kiertänyt myös paljon maailmaa, ensin opiskellen, sitten lääkärinä Punaisen Ristin komennuksilla Afrikassa, Malesiassa, entisen Jugoslavian alueella ja Romaniassa. Ja naimisissakin hän on entisessä elämässään ollut, liitto päättyi eroon. Nunnan vihkimyksen nunna Elisabet on saanut viitisen vuotta sitten, mutta tie nunnaksi on ollut hänen sanojensa mukaan vuosikymmeniä pitkä. Kypsyminen nunnaksi on vienyt aikaa ja asiasta on oltava varma, kun lupauksensa antaa. Vanha minä poistuu, kun enkelielämäksikin kutsuttu luostarielämä alkaa.

Kun maailmalla tapahtuu katastrofeja tai sota sortaa ihmisten arjen, kutsuu Punainen Risti keikkalaisensa apuun. Kutsun tullessa vastausta ei mietitä pitkään. Sairaanhoitaja Nina Benecke on yksi kansainvälisistä keikkalaisista. Nina Benecke työskentelee Jorvin ensiapupäivystyksessä. Hän todella pitää työstään, vaikka sairaanhoitajan ammattia sanotaan rankaksi. Hän toteaa, että osasi onneksi nuoruuden huumassa valita oikean ammatin. Erikoistumiskoulutuksen jälkeen lama-Suomi ei tarjonnut töitä, joten Nina lähti niiden perässä maailmalle. Siitä jäi kipinä ja uteliaisuus, joka on tehnyt hänestä varsinaisen maailmankansalaisen. Nina on yksi SPR:n reserviläisistä, eli lähtee tarvittaessa pitkillekin komennuksille maailman kriisipisteisiin. Kokemusta hänelle on kertynyt erityisesti sota-alueilta. Hän toteaa, että ammattilainen ei voi jäädä murehtimaan tapaamiensa ihmisten kohtaloa, se olisi liian musertavaa. Nina Benecke on omien laskujensa mukaan vastannut SPR:n kutsuun ainakin kymmenkunta kertaa. Pisimmillään komennus on kestänyt 1,5 vuotta. Toimittajana Paula Jokimies.

Helmi-maaliskuun aikana Kaikki kotona –ohjelmassa kuullaan sarjaa ”Kutsutut”. Sarjassa on äänessä eri alojen ihmisiä, mutta heitä yhdistää se, että he ovat johonkin kutsuttuja ja/tai toteuttavat kutsumustaan. Kirjailija Aki Ollikainen asuu perheineen Sammatissa, Eeva Joenpellon kirjailijaresidenssin kutsukirjailijana. Samalla hänelle on tarjoutunut mahdollisuus toteuttaa kutsumustaan, eli keskittyä kirjoittamiseen. Ollikaisen esikoisromaani Nälkävuosi oli laajalti suitsutettu teos, se sai mm. Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon ja oli Finlandia-ehdokkaana. Aki Ollikainen kertoo kutsun saapua kirjailijataloon yllättäneen, hänen esikoiskirjansa ei tuolloin ollut vielä edes ilmestynyt. Talon edelliset kutsutut, Tuomas Kyrö ja Katja Kettu, olivat kumpikin Suomen luetuimpia kirjailijoita. Aiemmin Aki Ollikainen kirjoitti lähinnä öisin, toimittajan päivätyön jälkeen perhe vaati omansa. Nyt hän on totutellut siihen, että saa luvalla keskittyä kirjoittamiseen. Uuden romaanin aloittaminen oli silti vaikeaa. Ollikainen pitää termiä ”kutsumusammatti” hieman juhlavana, mutta kirjailijaksi hän on halunnut jo pienestä pojasta. Raakaakaan työtä hän ei ole kartellut, kokemusta on mm. laivan ja teurastamon siivoamisesta sekä trukin ajamisestakin. Aki Ollikaisen stipendiaattiaika Sammatin maisemissa on päättymässä keväällä. Perhe harkitsee paluuta Kolariin. Ennen muuttoa päivänvalon näkee Ollikaisen toinen romaani, Musta satu.

Moni suomalainen käy toisella paikkakunnalla töissä ja asuttaa kakkoskotia. Max Holmin kakkoskoti on muutaman neliön kokoinen ja kelistä riippuen enemmän tai vähemmän keinahteleva. Max on Viking Gabriellan risteilyisäntä ja asustaa vuoroin maissa omassa kodissa, vuoroin laivan hytissä. Laivavuoro kestää kymmenen vuorokautta, vapaa saman verran. Laivahenkilökunnan hytit eivät ole luksusluokkaa, risteilyisännän hyttiin mahtuu juuri sänky eikä paljon muuta. Hytti on samanlainen, johon jokainen ruotsinlaivalla kävijä on tutustunut, kylpyhuonekin on sitä mallia, että jos käy suihkussa, kastuvat varpaat myös pytyllä. Max ei ole hyttiään sisustanut, omaa on vain untuvapeitto ja lakanat, sekä aina mukana kulkeva golfmaila. Max sanoo, että koska hytissä käydään lähinnä nukkumassa, hän ei halua sinne mitään mikä kerää turhaa pölyä. Tosin hänen vapaidensa aikana hytti on toisen työntekijän käytössä ja erityisesti naispuoliset asukkaat tuppaavat keräämään hyttiin pehmoleluja, joita Max vuorollaan korjailee pois. Henkilökunnan kanttiini on kodikas ja laivalla on omalle väelle myös kuntosali ja lukuisia saunoja. Kotona kaksi kertaa päivässä saunova Max kertoo, ettei jostain syystä ole käynyt viiteen vuoteen laivan saunassa, vaikka lähin niistä sijaitsee aivan hytin tuntumassa. Omaa oikeaa kotiaan Max Holm kuvailee minimalistiseksi ja funkkistyyliseksi, sinnekään hän ei ole halunnut turhaa tavaraa, vaan haluaa antaa tilaa arkkitehtuurille. Kotiin päästyään laivavieraiden viihtyvyydestä vastaava risteilyisäntä sulkeutuu muutamaksi päiväksi hiljaisuuteen, mutta vapaan lähetessä loppuaan on Maxilla ikävä jo laivalle.

Kun ikä tekee ihmisestä hauraan, käy omassa kodissa asuminen ehkä liian vaivalloiseksi. Monica Thorström asuu nyt 80-vuotiaana palvelutalossa. Siirtyminen omasta talosta yhden huoneen kotiin ei ole ollut ihan yksinkertaista, mutta Monicalle tärkeintä on, että hänen läheisillään on kaikki hyvin. Monica Thorström on ollut ikänsä ahkera käsistään, hän on tekstiiliopettaja ja taiteilija. Nykyiseen palvelutalon asuinhuoneeseensa hän on tuonutkin mukana kauniita esineitä ja tekstiilejä. Myös mummon vanha tuoli ja kaunis ruokapöytä kaunistavat huonetta. Silti huoneessa on myös tekniikkaa, joka helpottaa arkipäivän askareita, kuten sähköisesti nostettava sänky. Uudehkossa palvelutalossa on paljon yhteisiä tiloja, joissa Monica kertoo myös viettävänsä useamman tunnin päivässä. Monican mies on entinen merikapteeni, joten pariskunta on kiertänyt paljon maailmaa. Mies asuu nykyisin samassa palvelutalossa. Monica Thorström sanookin, ettei koti ole hänelle merkinnyt niin paljon, vaan se, että lapsilla ja lapsenlapsilla on asiat kunnossa.

Kauko Moisiolle veden läheisyys on tärkeää. Vesi ja kirjat, siinä kaksi merkitsevää elementtiä Kaukon elämässä. Kaukon koti on leirintäalueella, metroradan vieressä, meren ja rantasaunan äärellä. Kauko on asunut ympärivuotisesti asuntovaunussa jo vajaat kymmenen vuotta. Hän muutti vaunuasukkaaksi, kun näkkileivät menivät jakoon emännän kanssa. Kauko oli toki jo aiemmin harjoitellut vaunussa asumista. Ja Helsingin hinnoilla kyse on edullisesta asumismuodosta, vaunupaikan vuokralla ei saa vielä yksiötä. Leirintäalueen huoltorakennuksista löytyvät pesukoneet ja tiskipaikat sun muut, joten asuntovaunun 15 neliöön mahtuu hyvin kaikki tärkeimmät, pari taulua ja pieni kirjasto. Kauko Moisiolle koti merkitsee itsenäisyyttä, paikkaa jossa saa itse määrätä mitä tehdään ja miten ollaan. Se on myös paikka rauhoittumiselle. Mutta myös kodin sijainti merkitsee, koska Kauko käy uimassa meressä kuudesti viikossa. Onpahan hänellä vaunussaan vuoden avantouimarin diplomikin. Kauko tuumaa, että kyllä koti oikeastaan on enemmän sellainen pään sisäinen juttu, tavaraa hän ei juuri ole edellisistä kodeistaan mukanaan tuonut. Paitsi ne pari Palmun taulua ja jonkin verran valokuvia. Joskus tulevaisuudessa Kauko aikoo muuttaa takaisin kotipaikkakunnalleen Keski-Suomeen, siellä odottaa remontoitava talo kirvesmies-puusepän taitoja. Paula Jokimies vieraili Kauko Moision kotona.

Keskellä kaupunkia, jykevän kivisen jugendtalon yläkerrassa asuu erilainen perhe. Sen jäsenet eivät ole sukua toisilleen, mutta he jakavat elämänsä ja osittain myös neliönsä kuten perheet. Annakerttu Aranko asuu kimppakämpässä, joka on koti hänen lisäkseen neljälle muulle. Kaikki asukkaat ovat aikuisia, kyse ei ole siis perinteisestä opiskelijakimpasta. Samankaltaisessa elämäntilanteessa olevat asukkaat halusivat urbaanin ja ekologisen kodin ja sellaisen löysivät. Samalla he saivat itselleen perheen. Asukkailla on yhteistä tilaa 60 neliötä. Isossa keittiö- ja ruokailutilassa kimppalaiset viettävät paljon aikaa yhdessä kokaten ja seurustellen. Kylpyhuoneita asunnossa on yhteensä kolme. Asukkaiden omat huoneet vaihtelevat kooltaan vajaasta 30 neliöstä muutamaan neliöön ja suurimman osan aikaa he pitävät ovensa auki. Yhtä huoneista käytetään asukkaan luvalla yhteisenä takkahuoneena ja toisessa huoneessa välillä mm. tanssitaan. Annakertulle koti tarkoittaa turvallista paikkaa, jossa saa olla oma itsensä. Hänelle kodin tekevät nykyisin ihmiset, joiden kanssa elämä jaetaan iloineen ja suruineen. Hän on itsekin yllättynyt, miten hienoon yhteisöön on tiensä löytänyt. Annakerttu sanoo, että kimppalaiset ovat hänen perheensä. Tapana on myös, että asukkaat esittäytyvät kaikille kylään tuleville. Niinpä toisten asukkaiden ystävistäkin on löytynyt hyviä uusia tuttavuuksia. Annakerttu ei takerru tavaraan, ainoat asiat, mitkä ovat siirtyneet kodista toiseen, ovat kummitädin keräämät taulut. Annakertun 11 neliön huoneeseen ei tavaraa paljon mahdukaan, eikä hän juuri huoneessaan aikaa vietä muuten kuin nukkumalla. Annakerttu Arangolla on jo aiempaakin kokemusta yhteisöasumisesta, mutta myös omistusasumisesta. Nykyisin hän on vannoutunut yhteisöasumisen puolestapuhuja ja on rakentamassa sen ympärille myös uudenlaista nettipalvelua, jossa niin vuokranantajat kuin sopivaa kimppakämppää etsivät löytäisivät nykyistä paremmin toisensa.

Marko Nieminen kävi 30-vuotispäivänään katsomassa vanhaa maalaiskoulua. Siitä tulikin hieman tavanomaista suurempi synttärilahja, tilaa on rakennuksessa yli 500 neliötä. Jykevä punatiilinen koulurakennus on 1900-luvun alkupuolelta ja rakennuksessa on edelleen alkuperäiset isot pönttöuunit, joilla sitä on lämmitetty. Ne ovat edelleen ahkerassa käytössä, sillä Marko lämmittää lähestulkoon pelkällä puulla. Hän asuu entisessä talonmiehen asunnossa, toisessa päädyssä asuu toinen perhe. Marko Nieminen on kotoisin maalta, eikä koe nykyistä asuinpaikkaansa yksinäiseksi, vaikka se sijaitseekin syrjässä, metsän reunassa. Lähimpään taajamaan on matkaa tosin vain viitisen kilometriä. Markolle koti on rauhoittumisen paikka, työmurheet katoavat polttopuita hakatessa. Maallinen roina ei kotia tee, arvelee Marko, joka yrittää päästä turhasta tavarasta eroon. Tärkeää hänellä on tunne siitä, että on oma pläntti maata varpaitten alla. Hän määrittää, että koti on paikka, jonne ikävöi silloin kun joutuu olemaan sieltä pois.

Maija Nousiainen asuu miehensä ja kahden lapsensa kanssa rivitalokodissa. Melko uudessa ja valoisassa kodissa on myös pieni piha ja mikä parasta, pihalta pääsee lumitalvisin suoraan hiihtämään. Luonto ja ympäristö on Maijalle tärkeää. Mutta tärkeää on myös se, että jokaisen perheenjäsenen on mukava tulla kotiin ja että jokaiselle löytyy kodista omaa tilaa. Esimerkiksi perheen esikoiselle syntyi oma leikkinurkkaus purkamalla eteisestä pari vaatekomeroa. Maijan mielestä tilaa on liian vähän ja todennäköisesti koti vaihtuukin ennen kuin lapset aloittavat koulunsa. Nuorimmainen on jutuntekohetkellä seitsemän kuukauden ikäinen ja siksi Maija onkin nyt kotona lähes koko ajan. Maija Nousiaisen kodissa on myös tavaraa, joka on siirtynyt sukupolvelta toiselle, kuten pari lipastoa, kristallikruunu ja kesäverhot. Maija itsekin toivoo, että heidän hankkimiaan huonekaluja voisi aikanaan siirtyä omien lasten kotiin. Hän katsoo, että kodissa voi sopivassa suhteessa olla tavaraa, joista näkyy sukujen historia ja tavaraa, joista näkyy oma maku. Maijan kodissa on ovet auki myös ystäville. Hänestä on hienoa, että uusien tuttavuuksien ketju linkittyy, kun sekä hänen että miehensä ystävien lapset leikkivät keskenään.